Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja veteraanisukupolvi, naiset ja miehet, arvoisa Käkisalmi- säätiön puheenjohtaja ja jäsenet, hyvät läsnäolijat.
Lämmin tervehdys juhlaanne naapurikaupungista Lahdesta. Vietämme tänään talvisodan Er.P 6:n ja samalla Keljan taistelun muistojuhlaa. Keljan taistelu oli eräs kaikkein kunniakkaimmista talvisodan taisteluista. Sen päättymisestä tulee tänään kuluneeksi tasan 85 vuotta. Tuossa taistelussa maansa ja kotiseutunsa puolesta taisteli pieni urhoollinen joukko, joka pystyi estämään vihollisen aikeet ajoittain hyvinkin verisissä taisteluissa. Estettiin vahvuudeltaan ylivoimaisen vihollisen aikeet, jotka onnistuessaan olisivat aiheuttaneet maan puolustukselle hyvinkin huomattavaa uhkaa. Sakkolan, Kaukolan, Räisälän ja Käkisalmen miehet taistelivat sananmukaisesti omilla pelloillaan. Vihollisen divisioona oli yli kuukauden ajan taistelukyvytön menetettyään kaatuneina n. 2000 miestä. Suvannon pohjoisrannalle venäläiset pääsivät uudelleen vasta rauhanteon jälkeen sodan päätyttyä.
Olen iloinen ja ehkä hiukan ylpeäkin saadessani kertoa Teille ajatuksistani näin joulupyhien jälkeen. Kansa, joka ei tunne historiaansa, ei ymmärrä nykyisyyttään eikä voi johdonmukaisesti suunnitella tulevaisuuttaan, arkisemmin todettuna eilen – tänään – huomenna. Tämä ei ole kulunut fraasi, vaan totista totta. Sen pitäisi olla oleellinen osa ajatteluamme tänäkin päivänä. Ikääntyessään ihminen yleensä tuntee tarvetta matkata ajatuksissaan ajassa taaksepäin, menneeseen aikaan, lapsuuteen. Sodan aikana syntyneenä en noista ajoista mitään voi muistaa. Milloin ja miten sitten syntyivät ensi vaikutelmat kansamme kohtalonvuosien historiasta, veteraaneista, evakoista, asioista, joihin puheissamme, kuten tänäänkin usein viittaamme. Omalla kohdallani se juontaa 1940- 1950-lukujen taitteeseen, kansakoulutaipaleeni oli alkanut syksyllä 1950. Mitä minä Viipurista evakuoitujen vanhempien lapsena niistä silloin kuulin ja mitä ymmärsin.
Asuimme Lahdessa, Kariniemenkadulla, kolmannessa kerroksessa. Oli mitä ilmeisimmin syksyinen sunnuntaipäivä. Joku mies lauloi pihalla kainalosauvoihin nojaten, toinen jalka puuttui. Laulussa kerrottiin kodin kynttilöistä. Useilta parvekkeilta heiteltiin pihalle jotain, paperikääröjä, kolikoitakin. Äitini antoi käteeni setelin, suuren- ainakin kooltaan ja totesi: Pekka, vie tämä sedälle, anna hänen käteensä ja sano: olkaa hyvä. Myöhemmin ymmärsin äitini hienotunteisuuden: toisen jalkansa menettänyt invalidi ei kyennyt poimimaan maasta paketteja kolikoista puhumattakaan. Autoin muiden poikien kanssa. Kotona kuulin, että mies oli sotainvalidi. Sodassa ollut ja haavoittunut, varmaankin avun tarpeessa, koska joutui noin toimimaan.
Myöhemmin sitten toistui jo useinkin kotona kuultu: Meiltäkin kaunis koti jäi Viipuriin, kaikki jäi. Jouluaattona menimme sankarihaudoille, vuosi oli joko 1950 tai 1951. Vapauden hengetär -patsasta ei vielä ollut – se tuli vuonna 1952. Isäni keräsi tumman talvipalttoonsa taskuihin kynttilänpätkiä. Kirkonmäellä selvisi niiden tarkoitus, kun isä totesi: kavereiden muistoksi. Näin syntyivät lapsen mieleeni käsitteet sotaveteraani, sotainvalidi, kotien jääminen, evakot. Niiden merkitys tulisi myöhemmin vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kirkastumaan ja painumaan ikuisesti mieleen ja siirtymään aikanaan lasteni ja lastenlastenikin perinteisiin.
Jo kansakouluaikanani puhuttiin paljon karjalaisuudesta ja Viipurista. Sain kuulla, että Viipurista oli tullut paljon väkeä, evakkoja, Lahteen. Kuulin nimet Starckjohann, Kemppi, Kääpä, Torkkelin Paperi, Nelo, Koiviston Auto ja ymmärsin niiden jotenkin liittyvän johonkin suureen ja tärkeään: Viipuriin ja Karjalaan! Jopa pyrkiessäni oppikouluun kesäkuussa 1954 oli edessä eräs karjalaisen totuuden hetki. ”Kaikki kaverit pyrkivät Lyseoon”, todistelin Äidilleni. ”Niin niin, mutta sie menet Kannakseen”, oli äitini ehdoton päätös. Terijoen Yhteiskoulun perinteitä vaalivasta opinahjosta, silloisesta Kannaksen Yhteislyseosta tuli sitten kouluni kahdeksan vuoden ajaksi. Opettajista ainakin 1/3 oli tullut Terijoelta. Isänmaallisuus ja perinteet olivatkin hyvin voimakkaasti esillä koko kouluajan.
Hyvät kuulijat, te ja omaisenne jälkeläisineen kannatte tunnossanne ja mielessänne entisen Käkisalmen maalaiskunnan ja kaupungin asukkaiden ja heidän perillistensä kunnioittamaa ja vaalimaa kulttuuriperintöä ja karjalaista yhteishenkeä. Te tallennatte näitä arvoja tuleville sukupolville ja samalla noudatatte kirjaimellisesti Veteraanin iltahuudon kehotusta: kertokaa lastenlapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa. Omaa historiaanne on tallennettu nyt myös näyttävästi jo museaalisessakin muodossa. Teette arvokasta työtä, josta voitte todella olla ylpeitä.
Kahdeksankymmentä vuotta sitten yli 400 000 suomalaista joutui jättämään kotinsa. Niin Karjalassa , Petsamossa, Suomenlahden saarilla kuin sitten myös Porkkalassa. Luku ei sinänsä tämän päivän maailman mittakaavassa ole suuri, mutta omassamme se silloin oli. Runsaat 10% väestöstä oli sijoitettava, asutettava ja turvattava vaikeissa olosuhteissa: pitihän samaan aikaan huolehtia sotainvalideista ja sotaorvoista, korjata pommitusvauriot, jälleenrakentaa Lappi, maksaa sotakorvaukset, palauttaa inkeriläiset Neuvostoliittoon, siirtää Saksan ja Unkarin kansalaiset internointileireille ja vuokrata pääkaupungin kupeessa sijainnut Porkkala venäläisille. Päälle tulivat vielä sotasyyllisyysoikeudenkäynti, niin sanottujen sotarikollisten tuomitseminen ja asekätkentä. Lisäksi ilmapiiriä jäyti liittoutuneiden valvontakomission olo maassa. Sekä sisä- että ulkopolitiikassa Suomen oli arvioitava kaikki uudelleen.
Kansallisella tasolla tuo evakkoväen asutuskysymys oli vaativa ja uskomattoman suuritöinen, ylivoimaiseltakin joskus tuntunut kysymys. Koviakin otteita jouduttiin käyttämään ja uusia lakejakin piti säätää. Erään nyt jo edesmenneen esimieheni isä oli ollut asutustoimikuntien maanmittausinsinöörejä. Johtaja Vennamon kanssa joskus tulleet erimielisyydet päättyivät johtajan tylyyn käskyyn: Insinööri mittaa, minä johdan! Yksilötasolla menetyksien aiheuttama suru, mielipaha ja epätoivokin olivat tuskin mitattavissakaan ja varmaan joskus ylivoimaisiltakin tuntuvia. Miten kaikki yleensä oli mahdollista? Sen mahdollisti se, että maata ei koskaan miehitetty! Huolimatta sanellusta – ei edes sovitusta rauhasta, ankarastakin rauhasta, vaikea, mutta välttämätön kipeäkin suururakka oli tehtävä. Emme edes halua kuvitella, mikä olisi ollut vaihtoehto: keskisen Euroopan kymmenet ja sadat leirit, nälänhätä ja taudit. Joskus 1980- luvulla satuin kesämökkikuntamme Lopen eräässä ravintolassa tilaisuuteen. Siellä joukko karjalaisia , en muista ketkä, nimittivät kaksi tunnettua poliitikkoa kunniaheimopäälliköiksi. Herrat Vennamo ja Virolainen varmasti olivat työstään arvonimensä ansainneet.
Runsaat 30 vuotta upseerina, siitä runsas kolmasosa itäisessä Suomessa ja pääesikunnassa ovat toki opettaneet jotain ja jättäneet sen kyllä mieleenkin. Sotakorkeakoulussa 1970- luvun lopulla kutsuimme itseämme YYA- upseereiksi. Se tarkoitti sitä, että sotahistorian ja strategian esitelmissämme tai tutkielmissamme ja julkisissa esiintymisissä ei voinut – ei saanut unohtaa tuon sopimuksen perushokemaa : Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta , Suomi kohdistaa kaikki käytettävissään olevat voimat puolustamaan alueensa koskemattomuutta maalla, merellä ja ilmassa tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa. Siitähän naapuri jo esitti yhteisiä sotaharjoituksiakin, jotka onnistuttiin torjumaan. Kuitenkin niin Helsingissä, Mikkelissä kuin Kouvolassakin olin piirtämässä torjuntakaaria, jotka päivänselvästi olivat suunnatut ainoaa todellista vihollista vastaan, eikä se todellakaan ollut Saksa eikä sen liittolainen. Suunnittelun lähtökohta oli – on yksinkertaisesti edelleen ja aina – arvio vihollisen toiminnasta. Mihin se pyrkii – minkä kautta se pyrkii – mitä tietä/ teitä se voi tulla ja minkälaisin voimin ja menetelmin. Ja sitten: mihin sitä ainakaan ei saa päästää – missä sen pysäytän parhaiten, millaisin voimin, mihin tykistö, missä miinoitan. Kun tänään jo virallisestikin ja julkisesti todetaan, että Venäjä on meidän todennäköisin uhkamme, on selvää, että nuo torjuntasuunnitelmat – varsinkin maavoimien osalta – ovat suurin piirtein entisissä paikoissaan.
Arvoisat läsnäolijat, olemme vast´ikään viettäneet valkean joulun vapaassa hyvinvoivassa isänmaassamme. Kuunnelleet hartaita säveliä ja sanoja, Tuttuja sanoja, mutta kuitenkin vieraita kuin joltain toiselta aikakaudelta, menneisyydestä. Jostakin, jota emme ehkä tienneet lainkaan olleenkaan tai ainakaan enää tuskin löydettävissä: rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Viime aikojen, kuukausien jopa vuosienkin ja nyt tuoreetkin uutiset kertovat aivan toista. Satoja tuhansia menehtyneitä, miljoonia pakolaisia, tuhottuja kaupunkeja ja kyliä, mihin on maailma menossa? Eniten alkaa huolestuttaa se, että tilanteeseen aletaan ikään kuin turtua, todetaan, että sehän vaan jatkuu, mitähän ne, ne kaikki seuraavaksi tekevät. Ja asiantuntijat – mediaa myöten – maalaavat mielikuvia, mitä saattaa tapahtua, missä mennään. Juuri valmistunut ja esitelty puolustusselonteko vahvistaa: ”Venäjän hyökkäys Suomeen on mahdollinen”. Selonteon mukaan Venäjä muodostaa pitkäkestoisen turvallisuusuhkan Euroopalle ja Suomelle -myös tulevaisuudessa. Se uhka vaatii, että Suomen on kyettävä vastaamaan laaja-alaiseen vaikuttamiseen, pitkäkestoiseen sotilaalliseen painostukseen ja vuosia kestävään laajamittaiseen sodankäyntiin. Sodan riskistä ei ole näin suoraan puhuttu Suomen puolustusselonteossa vuosiin – kenties vuosikymmeniin. Elämmekö nyt jo runsaat sata vuotta sitten sortokauden aikana lauletussa uhkaavassa tunnelmassa: Vaaniiko jossain korpien kätköissä suuri lukki saalistaan ja punoo paulojaan ain..Tuntuu vahvasti siltä, että tunnemme ja ehkä uskommekin, että näin on. Puolustusvoimien osalta voidaan todeta, että strategiset, operatiiviset ja taktiset suunnitelmat, siis valtakunnalliset, alueelliset ja paikalliset ovat päivitettyinä ja ajan tasalla. Johtajat ja joukot on tehtäviinsä perehdytetty ja tärkeimmiltä osilta harjoitettu. Niillä on tällä hetkellä tehtävien edellyttämä ja tarkoituksenmukainen kalusto ja varustus. Kokonaisvalmius, joka vain harvoilla, jos kellään muulla Nato- maalla on samalla tasolla.
Vastaisen varalle jo tehtyjen ratkaisujen perusteella meri- ja ilmavoimien osalta valmius varmaan onkin hyvä. Maavoimiin on kuitenkin panostettava jo viimeistään ensi vuosikymmenellä: mm panssari- ja rynnäkköpanssarikalusto ja ponttoonikalusto ovat vanhenemassa ja edellyttävät mittaviakin hankintoja. Lisäksi meiltä puuttuu eräs kokonainen puolustushaara, kyberpuolustus, joka on edellytys yhteiskunnan toimivuudelle. Asian tärkeyttä korosti mm ylipäällikkömme muutama viikko sitten. Kokonaispuolustus on toki paljon muutakin kuin aseellista. Meillä kaikkien viranomaisten, järjestöjen ja yhteisöjen keskinäinen yhteistoiminta, ja siten koko yhteiskunnan kriisivalmius ovat tasolla, jota ulkomailla kadehditaan ja josta halutaan ottaa mallia. Mutta työtä siis edelleen on ja mittavia panostuksiakin tarvitaan. Uskon lujasti, että puolustustahtoinen kansamme ymmärtää ja hyväksyy turvallisuudelle asetettavat vaatimukset kustannuksineen. Tämän perusteella, hyvällä omallatunnolla ja tosiasioihin perustuen voimme vilpittömästi sanoa vapaalle isänmaallemme myös tulevaisuudessa valalaulumme sanoin: ”Sua suojelemme, verin varjelemme. Ollos huoleton, poikas valveill`on!!”