Käkisalmi-säätiön valtuuskunnan jäsen Paula Kohon maaliskuinen haastattelu Helsingin Sanomissa sai aikaan muistojen ketjun. Talvisodan päättymisen muistoksi tehdyssä haastattelussa kerrottiin monenlaisista tunnoista ja muistoista sotaan ja Käkisalmeen liittyen. Kouvolalainen Sirkka Pullinen lähetti Käkisalmi-säätiölle alla olevan muistelman.
Kun Paula Koho soitti, että hänelle oli kerrottu tuolista, jonka pohjassa oli teksti Ida Pullinen Käkisalmi, oli ensimmäinen mielikuvani mummolan keittiöntuoli, jossa oli pyöreä istuinosa ja hiukan harottavat jalat. Olin sellaisella tuolilla keittiön pöydän ääressä istunut lukemattomia kertoja. Asuin nimittäin lukuvuoden 1938–39, ja vielä alun syksyä 1939, mummolassa. Olin Käkisalmen yhteislyseon I B -luokalla. Helsingin Sanomien artikkelissa mainittu Hilkka oli luokkatoverini. Kotini oli Raudussa, jossa isäni toimi osuuskaupan johtajana.
Mummola oli pieni, mutta hyväkuntoinen omakotitalo Uudenkaupungin kaupunginosassa osoitteessa Raatihuoneenkatu 17. Mummo oli jäänyt leskeksi vuonna 1930. Hän asui sen jälkeen talossa yhdessä tyttärensä, Ida-tätini, kanssa. Ida oli syntynyt vuonna 1905 eli oli talvisodan alkaessa juuri täyttänyt 34 vuotta. Hän oli 1920-luvun lopulla käynyt Reitkallin puutarhakoulun ja valmistunut puutarhuriksi. Puutarhurina hän sitten toimikin Käkisalmessa nimenomaan kesäaikaan. Hän hoiteli ”herrasväen puutarhoja” sekä hautoja. Hänellä oli hoidossaan luterilaisella sekä kreikkalaiskatolisella hautausmaalla yhteensä noin 40 hautaa. Olin hänellä joskus ”apuna” hietikoita haravoimassa ja totesin, vaikka lapsi olinkin, että hänen hoitamansa haudat olivat erittäin hyvässä kunnossa. Työtä niissä oli paljon, koska vettä täytyi kantaa kaukaa, kun vesipisteet olivat harvassa. Talvella täti oli sahalla ”ylösottajana”. Se oli kai jotakin kirjoitustyötä. Mummo hoiti ruuanlaiton ja muut taloustyöt. Omassa puutarhassa kasvatettiin perunat ja juurekset. Useita marjapensaita ja omenapuitakin oli. 1930-luvun alussa mummolassa oli myös lehmä, Veskuna. Piharakennuksessa oli siis liiterin ja huussin lisäksi myös navetta.
Kuvitteluni tuolin reitistä nykyiselle omistajalleen oli hiukan ”seikkailullinen”. Arvelin, että tuoli oli evakkokuljetuksesta joutunut johonkin suureen tavarakasaan esim. ratapihalle, niin kuin silloin usein tapahtui, ja eksynyt siitä jonkun ihmisen haltuun ja nyt vuosikymmenien kuluttua esim. tämän ihmisen kuoltua ajautunut huutokauppaan.
Milloin ja miten tuoli oli lähetetty Käkisalmesta?
Ensimmäinen mahdollisuus
Talvisodan alettua 30.11.1939 olin vielä pari päivää Käkisalmessa. Kotiväkeni (äiti, veli, sisar) oli joutunut lähtemään Raudusta (rajapitäjä) tykkitulen alta heti sodan ensimmäisinä hetkinä. He matkustivat sananmukaisesti evakkoreessä Kiviniemen sillan yli Vuoksen pohjoispuolelle ja lopulta Kaukolaan, josta me koko perhe sitten matkustimme junan konduktöörivaunussa Kuopion pohjoispuolelle Alapitkään tuttavien luokse. Minut isä oli hakenut Käkisalmesta muiden mukaan. Käkisalmessa oli heti sodan alussa muutama ilmahälytys, mutta ei pommituksia. Muistan hyvin, kun 76-vuotias, hoikka ja ketterä mummoni juoksi muiden mukana ns. pommisuojaan, joka oli lähinaapurin perunakellari! Illalla katsoimme mummolan rappusilta verenpunaista taivaanrantaa. ”Rautu palaa”, sanoi täti.
Mummo ja täti lähtivät parin päivän kuluttua junalla kohti Savoa. Mummo oli alun perin kotoisin Iisalmen Pörsänmäeltä ja sille seudulle, sukulaistaloon, hän ja täti nyt matkustivat. Asiasta oli etukäteen sovittu. Osoite oli Kuopio, Kehvo, Kakkila, ja sekös meitä lapsia nauratti! Tälle matkalle lähtiessä oli varmasti ajatuksena, että kotiin tullaan takaisin. Mukaan otettiin vain pienet kantamukset. Huonekaluja tms. ei edes yritetty lähettää mihinkään.
Toinen mahdollisuus
Sitten tapahtui niin, että jouluaattona 1939 mummo kuoli evakkopaikassaan keuhkokuumeeseen. Lääkäri oli kutsuttu häntä katsomaan, mutta siihen aikaanhan ei ollut antibiootteja eikä muutakaan varsinaista hoitoa. Mummo tiesi kuolevansa ja kysyi tädiltä: ”Mihinkä työ minut sitten hautaatte?”. Täti lupasi, että Käkisalmeen haudataan. Tämä onnistui vasta, kun yli kymmenestä paikasta oli saatu lupa. Isä ei saanut matkustuslupaa, mutta täti sai sillä perusteella, että oli sotilaskotisisar! Tädin matka Käkisalmeen olikin sitten varsinainen seikkailu. Hän sai äitinsä hautauksen kuitenkin järjestymään. Julius- setäkin ehti rintamalta paikalle, mutta vasta hautauksen jälkeen. Koti oli silloin kunnossa, ovi oli lukossa. Mitään tavaroita ei siinäkään vaiheessa edes yritetty lähettää. Tuskin se olisi onnistunutkaan.
Kolmas mahdollisuus
Helmikuun alussa 1940 kotiväkeni oli muuttanut Harjavaltaan, jonka osuuskauppaan isäni oli päässyt sodassa olleen johtajan sijaiseksi. Isän serkku, viipurilainen veturinkuljettaja Hjalmar, oli saanut siirron Pieksämäelle ja asettunut Anni-vaimoineen sinne asumaan. Pieksämäen kauppala oli silloin nimeltään Pieksämä! Kun rauha tuli 13.3.1940 päättivät isäni ja Ida-täti lähteä Käkisalmeen hakemaan mummolan tavaroita. Isäkin sai silloin matkustusluvan, koska ei enää ollut sota. Tädin kertomuksen mielenkiintoisena yksityiskohtana muistan sen, että täti oli pakannut hetekan sisään vaatetavaroita. Muistissani ei ole mitä muita tavaroita olisi lähetetty, mutta ainakin radiopöytä ja keinutuoli sieltä tulivat perille, sekä myös se heteka! Radiopöytä oli tädillä kuolemaansa asti. Keinutuoli on minulla edelleen, kunnostettuna ja jokapäiväisessä käytössä. Keinutuoli on mummon alkuperäistä omaisuutta, ja pohjassa on vuosiluku 1865. Hetekan sisällä olleista tekstiileistä on minulla ainakin sänkypeite, joka tosin on jo hiukan risainen. Tavarat oli lähetetty Pieksämäelle, siis aivan selvän rautatiematkan päähän. Osa lähetetyistä tavaroista oli jäänyt matkalle niin kuin evakkotavaroille silloin useinkin kävi. Olisi juuri ja juuri ollut mahdollista, että keittiön tuolejakin olisi silloin maaliskuussa 1940 lähetetty.
Kun sitten selvisi, että kyseisen tuolin pohjassa oli osoitteena Käkisalmi, Siikaniemenkatu 21 eikä Raatihuoneenkatu 17 kumoutui ensimmäinen ajatukseni tuolin matkasta täysin. Kun vielä selvisi, että tuoli oli ostettu Saarijärven sairaalan huutokaupasta, häipyi asian salaperäisyys lähes olemattomiin. Nyt on siirryttävä ajassa vähitellen eteenpäin vuodesta 1940 vuoteen 1944, ja vielä siitäkin eteenpäin.
Setäni Julius pääsi talvisodan jälkeen Saarijärven suojeluskuntatalon, Suojan, vahtimestariksi ja asettui Helena-vaimoineen asumaan työsuhdeasuntoon. Isäni oli talvisodan jälkeen vuoden verran Mäntsälässä kansanhuollonjohtajana, mutta pääsi sitten osuuskaupanjohtajaksi Hollolaan, jonne perhe asettui asumaan. Ida-tädille järjestyi puutarhurin paikka Savoon helsinkiläisen professorin huvilalle.
Jatkosodan aikaan
Äitini sairastui jo talvisodan aikana rintasyöpään ja kuoli sitten Hollolassa jatkosodan alussa elokuussa 1941 vain 38-vuotiaana. Hänet haudattiin Hollolaan, mutta kun hänellekin oli luvattu, että ruumis viedään Käkisalmeen, niin näin sitten tapahtui talvella 1942.
Ida-täti oli perheessämme äidin sairauden loppuajan sekä sen jälkeen vielä kevääseen 1942 saakka, jolloin palasi taas Käkisalmeen.
Komsomolinuoret olivat polttaneet Käkisalmen jatkosodan alussa 1941. Pystyssä oli vain muutama kivitalo torin reunalla sekä joitakin taloja keskustan ulkopuolella. Kirkko, yhteislyseo sekä kansakoulu olivat kuitenkin kohtalaisessa kunnossa. Keväällä 1942 kaupunkiin alkoi muuttaa väkeä. Ida-täti asui aluksi muutaman km:n rautatiematkan päässä kaupungista apteekkari Okan huvilalla, jossa oli rakennuksia jäljellä. Hän laittoi kuntoon suurta puutarhaa. Toukokuun lopun kirjeessä hän kiitti isää hetekan lähettämisestä. Mummolan heteka oli nyt siis matkannut takaisin Käkisalmeen käytyään välillä Pieksämäellä, Harjavallassa ja Hollolassa! Rautatiekuljetukset sujuivat silloin aivan hyvin. Isä oli päässyt taas ennensotaiseen työpaikkaansa Raudun osuuskauppaan.
Me lapsetkin saimme kesäkuun alussa matkustusluvan Rautuun. Koulunkäynnin takia piti syksyllä kuitenkin päästä Käkisalmeen asumaan. Ida-täti järjesti tuttavansa välityksellä oikein hyvän asunnon vähän kaupungin ulkopuolelta. Hän hoiti talouttamme oman työnsä ohella. Hän oli päässyt seurakunnan palvelukseen hautausmaan hoitajaksi, jonka tehtävänä oli järjestää hautojen kaivaminen ja hautausten käytännön tehtävät. Pian hänen työnimikkeensä vaihdettiin haudankaivajaksi, koska silloin sai raskaantyöntekijän leipäkortin! Ei hän tietysti itse hautoja kaivanut. Siinä tehtävässä oli joku vanha mies, lapiopelillä. Sitten järjestyi jopa työsuhdeasunto eli entinen ”pappilan täisauna”, joka oli siisti tiilirakennus lähellä yhteislyseon taloa. Siinä oli huone ja keittiö ja se oli silloisessa Käkisalmessa aivan loistoasunto, kun ensin oli hävitetty torakat! Tontilla oli säilynyt myös puinen piharakennus. Tässä asunnossa oli tarpeelliset huonekalut eli pöytä, tuolit ja se kuuluisa heteka sekä joku kevyempirakenteinen vuode. Lisäksi oli minulle Harjavallan huonekalutehtaalta ostettu kirjoituslipasto. En yhtään muista (eikä muista sisarenikaan) minkälaisia olivat tuolit enkä osaa sanoa mistä ja milloin Ida-täti oli ne hankkinut. Kyllähän Käkisalmestakin varmaan jostakin saattoi huonekaluja ostaa.
Suurhyökkäys
Käkisalmessa niin kuin muullakin ”valtakunnan yhteyteen palautetulla alueella” vietettiin lähes samanlaista arkielämää kuin läntisemmässäkin Suomessa. Koulua käytiin normaalisti, mutta keväällä 1944 jouduttiin suuret ja hyväkuntoiset koulurakennukset luovuttamaan sotilaskäyttöön. Se oli jo enne jostakin pahemmasta. Koulut toimivat sitten muissa tiloissa, hiukan keskikaupungin ulkopuolella. Toukokuussa kevätlukukausi sitten loppui, ja minä lähdin työvelvolliseksi tuttuun maanviljelijäperheeseen Heinjoelle. Veljeni ja sisareni lähtivät silloiseen kotiimme Räisälään. Täti jäi kotiinsa Käkisalmeen hoitamaan ansiotyötään sekä pihalle raivaamaansa kasvimaataan. 9.6.1944 alkoi yllättäen venäläisten suurhyökkäys, ja tilanne Käkisalmessakin muuttui uhkaavaksi.
Me lapset lähdimme venäläisten hyökkäyksen takia Räisälästä 17.6.1944. Alun perin oli tarkoitus lähteä junalla, mutta kaikessa kiireessä päätimmekin lähteä polkupyöräkyydillä. Ajoimme neljässä päivässä Savonlinnan seudulle ja sieltä pääsimme junalla Pieksämäelle isän serkun Hjalmarin luo. Isä jäi vielä Räisälään järjestelemään omien ja nimenomaan osuuskaupan tavaroiden poiskuljetusta.
Ida-täti oli jotakin kautta saanut tietää, että räisäläläisten evakkojunaa oli 20.6.1944 Elisenvaaran risteysasemalla pommitettu, ja paljon ihmisiä oli kuollut. Hänellä oli syytä olettaa, että me lapset olimme olleet siinä junassa. Hän kävi Käkisalmesta käsin junalla Elisenvaaran asemalla etsimässä meidän ruumiitamme, mutta mehän olimme silloin jo Pieksämäellä sukulaisissa. Hiukan myöhemmin matkustimme junalla Pieksämäeltä Jyväskylään ja edelleen Äänekoskelle. Äänekoskelta poljimme illan hämärtyessä pyörillä Saarijärvelle Suojaan Juliussedän luo. Matkahan ei ollut kuin 35 km!
Viimeiset päivät Käkisalmessa
Elisenvaarassa käytyään Ida-täti meni takaisin Käkisalmeen. Hän sai sitten isältä puhelimitse tietää, että me lapset olimme lähteneet matkaan pyörillä. Täti pakkaili tavaroitaan lähetyskuntoon. Tuolien pohjiin hän on melko varmasti juuri siinä vaiheessa kirjoittanut nimensä ja osoitteensa eli Käkisalmi, Siikaniemenkatu 21. Tavarat hän on toimittanut rautatieasemalle ja määräasemaksi merkinnyt Äänekoski ja lopulliseksi määränpääksi Saarijärvi Suoja. Siinä kuljetuksessa on lähtenyt myös ”käkisalmelainen tuoli” kohti Keski-Suomea. Täti lähti Käkisalmesta aivan kesäkuun lopussa Savonlinnaan, jossa hänellä oli serkku. Sieltä hän saapui veljensä luokse Saarijärvelle 15.7.1944. Isä kävi tädin asunnolla Käkisalmessa heinäkuun alkupuolella. Silloin asunto oli tyhjä. ”Kaikki tavarat sieltä kai saapuvat hänelle aikanaan”, kirjoitti isä 13.7.1944. Kyllähän niistä osa aikanaan saapuikin.
Elokuun alussa isä kävi vielä haudoilla Käkisalmessa viemässä kukkia ja toteamassa, että ruusut haudoilla olivat alkaneet kukkia. Hänellähän oli siellä kaksi tuoretta hautaa, äidin ja vaimon. Hän kävi myös tädin pihalla. Rikkaruohoa oli alkanut kasvaa sipulien ja muiden kasvien päälle, ja peruna oli kärsinyt kuivuudesta. Osan perunoista olivat sotilaat syöneet. Kasvimaakin jäi sitten venäläisille.
Kuinka jatkui tuolin matka Saarijärvellä?
Oletetaan nyt, että tuoli ja muut mahdolliset Ida-tädin tavarat on osuusliikkeen autolla tuotu Äänekoskelta Saarijärven suojeluskunnantalolle (Suojaan) vahtimestari Julius Pullisen ja vaimonsa työsuhdeasuntoon (= tilava keittiö ja kamari). Sinne se tuoli ilmeisesti sekaantui isäntäväen tuolien ja muun vaatimattoman kalustuksen joukkoon.
Me lapset saimme olla hyvässä sukulaisperheessä koko kesän ja vielä alkusyksynkin. Sitten lokakuussa 1944 muutimme kouluun Lahteen, jonne isä oli saanut meille järjestetyksi erinomaiset koulukodit. Isä itse oli Jalasjärvellä, jonne tavarat RäisäIästä oli osoitettu. Hän etsi ja järjesteli omia sekä osuuskaupan tavaroita, jotka olivat hajallaan pitkin Pohjanmaata. Meillä ei siis ollut omaa yhteistä kotia. Ida-täti jäi Saarijärvelle Julius-veljensä luokse kevääseen 1945 saakka, jolloin hän sai puutarhurin toimen Juvalla Wehmaan kartanossa. Tämä oli ”pätkätyö” ja kesti kahtena vuonna vain maaliskuusta lokakuuhun. Täti tuskin vei kartanoon omia tuolejaan tai muita huonekalujaan, vaan ne jäivät edelleen Julius-sedän talouteen. Syksyllä 1946 Ida-täti sai ”ympärivuotisen työn” puutarhurina Säämingin kunnalliskodissa lähellä Savonlinnaa. Siellä hän toimikin lähes 10 vuotta. Helmikuussa 1955 hän tuli sitten taloudenhoitajakseni, kun aloin työt Miehikkälän kunnanlääkärinä. Silloin ostettiin molemmille aivan uudet huonekalut. Mummolan radiopöytäkin lienee siinä vaiheessa ollut vielä Suojassa. Pesti taloudenhoitajana jatkui sitten vielä Kuusankoskella ja Kouvolassa aina vuoteen 1970 asti, jolloin täti täytti 65 vuotta. Hän ehti vielä yli 20 vuotta viettää eläkepäiviä omassa kodissaan ”Mehtolassa” Kouvolassa torin varrella. Hän kuoli sydäninfarktiin vuonna 1993, 87-vuotiaana. Henkisesti virkeä hän oli loppuun asti.
”Käkisalmelainen tuoli” jäi siis Julius ja Helena Pullisen talouteen Saarijärven Suojaan. Julius-setä toimi siellä edelleen vahtimestarina, vaikka talon omistussuhteet muuttuivat, kun suojeluskunnat lakkautettiin. 1950-luvulla Saarijärvelle valmistui uusi kunnansairaala. Julius-setä pyrki ja pääsi sinne talonmieheksi. Talonmiehelle kuului työsuhdeasuntona melko tilava kaksio, jonne pariskunnan huonekalut hyvin mahtuivat. Setä täytti 65 vuotta vuonna 1965 ja jäi eläkkeelle. Pariskunta muutti juuri valmistuneeseen Arava-yksiöön ja sinnepä eivät kaikki entiset huonekalut mahtuneetkaan. Juuri siinä vaiheessa on ”käkisalmelainen tuoli” jäänyt johonkin sairaalaan tiloihin, josta se on aikanaan pantu huutokaupattavaksi.
Sirkka Pullinen, Kouvola