Terhi Pietiläinen, Karjalan Liiton toiminnanjohtaja
Käkisalmi-juhlat 12.6.2022 Heinola
Ensiksi haluan kiittää Käkisalmi-säätiötä ja kanssajärjestäjiä siitä, että sain kutsun tulla tänne pitämään juhlapuheen. Tänne rakkaaseen Heinolaan. Se on minulle suuri kunnia.
Ulla Kohopää-Pihla (vas.), Marja Orpana-Niitalahti ja Terhi Pietiläinen Käkipuodissa Käkisalmi-juhlilla.
Täytyy sanoa, että sen kuuden vuoden aikana, jolloin olin tällä paikkakunnalla töissä opin, että Heinolassa on rikas kulttuuriperintö, ja karjalaisuus sen erityisen elävä elementti. Ilman läsnäoloa Heinolassa en kenties olisi huomannut karjalaisen kulttuuriperinnön kaikkia nyansseja ja laajasi ottaen sitä työtä, jota tehdään. Käkisalmi-säätiö ei ole ainoastaan vaalinut perinteitään vaan uudistanut toimintaa ja niveltänyt sen hienosti osaksi kaupungin elämää.
Karjalainen yhteisö, suurperhe elää luovien, ahkerien sekä innostuneiden ihmisten voimasta, ja yksikin näistä piirteistä riittää.
Karjalaisuuden elävänä pitämisen tärkeimmät yksiköt ovat paikan lisäksi perhe ja yhteisö. Sen sain havaita jo lapsuudessani Nuijamaalla syntymäpaikkakunnallani, heinäpellolla ja navettatöissä isovanhempieni seurassa. Heidän kauttaan pääsin sukeltamaan sukuni tarinoihin. Niin elävät kuin kuolleet sukulaiset seurustelivat keskenään isovanhempieni kertomusten kautta, poismenneet olivat vahvastikin läsnä, samoin koko rajan taakse jäänyt maailma. Menetetty kotikylä, kotitila ja maat olivat alituisesti isoisäni, pappani sanallisen matkanteon kohde, joskus jopa kyllästyksiin asti. Välillä kävimme Viipurissa muistoissamme, ja välillä palattiin nykytodellisuuteen. Se oli isovanhempieni tapa opetta meille jälkipolville perinteitään.
Isovanhempani lukivat paljon, mutta he eivät juurikaan ehtineet käydä karjalaisissa riennoissa navettatöiltään. Ei meillä perheessä tainnut kenelläkään olla kansallispukuakaan.
Mutta karjalanpaisti, pirana, saiju ja muut kannakselaiset herkut tulivat tuolloin osaksi omaakin ruokakulttuuriani, vaikka tuohon aikaan pizza teki kovasti tuloaan kilpaillen paikasta suosikkiruokien joukossa.
Maailmani avartui noin 20 vuotta sitten aloittaessani muistitiedon tallennushankkeen yhteistyössä Karjalan Liiton ja Helsingin yliopiston kanssa. Aloitin sen tutustumalla nykykarjalaisuuteen talvisodan muistoksi järjestetyllä risteilyllä. Kohtasin tuolloin karjalaisia eri puolilta luovutettua aluetta, kullakin oli erilainen tarinansa kerrottavanaan kotipitäjästään. Paikalla olivat lähes kaikki sen ajan karjalaiset suuruudet: ainakin Johannes Virolainen Kyllikkinsä kanssa, Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari). Aira Samulin ja oliko Riitta Uosukainenkin paikalla?
Tuohon aikaan karjalainen heimohenki oli saanut jo yli vuosikymmenen ajan kotiseutumatkailusta rajan taakse. Nyt suuri osa evakkosukupolvesta on lähtenyt. Muistan hieman hymähdelleeni näkemälleni ja kokemalleni karjalaiselle heimopalolle, joka oli saanut kasvaa vaivihkaa viime sotien jälkeen kaupungistuneille alueille. Muistelu, nostalgia, sota-ajan kovat kokemukset evakkoineen, itku hämmensivät. Kuvittelin vielä silloin, että nämä kokemukset eivät koskisi itseäni. Koin välissämme olevan sukupolvikuilun.
Vuonna 1940 perustetun Karjalan Liiton tehtävät yli 400 000 siirtoväkeen kuuluneen edunvalvojana eivät silloin vielä avautuneet aloittelevalle karjalaisen kulttuuriperinnön tutkijalle.
Kun syvennyin aiheeseen lisää, oivalsin että karjalaisuuden kuva on paljon laajempi, suorastaan rönsyävä. Laatokan piirissä syntyneen ja eläneen kokemus oli aivan erilainen kuin Suomenlahden rannalla varttuneen. En liioin hahmottanut karjalankielisten tilannetta. Raja-Karjalassa tai idempänä, en suurkaupunki Pietarin suunnattoman suurta vaikutusta itäsuomalaisten elämäntyyliin, minunkin tai miksei koko Suomen.
Sittemmin en suinkaan yksin valinnut uraa karjalaisuuden parissa, vaan se tuntuu valinneen minut.
Havahduin vasta aikuisena siihen, että karjalaisissa oli volyymiä, voimaa. Koko silloisen yhteiskunnan siirtyminen Karjalasta muualle Suomeen vaikutti syvästi suomalaisiin. Ajatellaanpa vaikka käkisalmelaisten panosta Heinolaan: osaaminen, työvoima, Pärnän kylän yhteisörakenteet, tässä vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Karjalaiset valjastivat kansalaisyhteiskunnan parhaat käytännöt, yhdistykset, paikkamaan heimojen ja sukujen hajaannusta. Toiminnan tuloksena syntyi ”karjalainen omakuva”, identiteetti ja muisti, erityinen kulttuurinen varanto: tekstejä, kuvia, ääntä, taidetta ja perinnettä. Sinänsä surullista, että vasta oikeastaan menetys aktivoi tallentamaan ja arvostamaan laajemmin perinnettä. Vaan niinhän se on aina ollut.
Karjalaisuus on elänyt muutoksista.
Tuskin Lönnrot ja kansanperinteen kerääjät 1800-luvulla olisivat ryhtyneet tallennustyöhön ilman romantiikan ajan tietoisuutta muutoksesta ja kaiken katoavaisuudesta.
Me karjalaiset olemme halunneet muistaa ja muistella. Siitä meitä on kritisoitukin. Mutta muistelu ei ole ollut kyynelten sekaista, pinnallista nostalgiaa, itsesääliä vaan kaiken pohjalla on ollut kirkas ajatus: tarve muistuttaa historiallisista tapahtumista, joista olimme osallisia. Myös epäoikeudenmukaisuudesta ja sodan kokemuksista. Nuo muistot ovat eläneet preesensissä.
Ja itku, nauru, nuo hyvin tunnetut stereotypiat meistä ovat olleet hyviä työkaluja käsitellä kokemuksia ja surua, miksei myös itseironia ja huumori, jotka heinolalaiskarjalaisen perheen vesa Velkki Mykräkin mainitsi kolumnissaan Itä-Häme-lehdessä.
Varhainen karelianismi antoi vetoapua karjalaisten omakuvan rakentamiseen yhtä lailla kuin muidenkin suomalaisten kertomukseen Suomesta ja itsestään.
Sodan jälkeen syntyi eräänlainen hegemoninen kertomus Karjalasta. Siihen kuuluivat kärsimys, käsitys ”oikeasta perinteestä”, mentaliteetti ”ilo pintaan vaik syän märkänis”.
Tunnistan Velkki Mykrän tunnot. Jälkipolven taakkana on voinut olla juuri vaatimus edustaa karjalaisuutta, joka ei ehkä ole aivan luontevasi istunut murrosikäisen kiinnostuksen kohteisiin. Virpomisperinne on saattanut osin olla omalle sukupolvelleni rasittavaakin. Lyömällä perinteellä päähän perinne ei välity, eikä staattisen perinteen siirto sellaisenaan olekaan enää tätä päivää. Onkin tunnustettava, että perinne muuntuu elääkseen (joskin perinteen alkuperä on hyvä tuntea ja tietää).
Parhaillaan OKM:n johdolla tekeillä olevassa kulttuuriperintöstrategiassa tullevat painottumaan muun muassa osallisuus ja elävyys. Jotta ihmiset haluaisivat vaalia, elää kulttuuriperintöään, sen tulisi olla riittävän lähellä heidän arkeaan. Yhteisön, perheen voima kannatella perintöä ei ole enää niin ilmeinen, kuin vaikkapa 70 vuotta sitten. Tarvitaan tukea, ja vaikkapa Käkisalmi-säätiöltä ja karjalaisilta Heinolassa voi sellaista saada.
Ja mitäpä tehdäkään sellaisella perinnöllä, josta ei ole iloa? Jotta perinnöstä oli iloa, on tunnettava se.
Mutta mitä on karjalaisuus nyt? Itse hahmotan karjalaisuuden monipaikkaisena ja moninaisena. Kerronpa esimerkin: olen hankkimassa kansallispukua, mutta en ole varma minkä valitsisin. Olisiko se säkkijärveläisen isänäitini mukaan van taipalsaarelainen äidinäitini mukaan vai kenties joutsenolainen koulunkäyntipaikkakuntani mukaan? Monilla on kytköksiä huomattavasti useampiin paikkakuntiin, eivätkä kaikki edes määrity perinteisessä mielessä karjalaisiksi.
On hahmotettava karjalaisen kulttuuriperinnön arvot. Sivistys, tieto ja luotettava sellainen ovat aivan ilmeisiä arvoja karjalaisuudessa, kulttuuriperintömme kivijalka. Muita arvoja voisi olla karjalaiseen poetiikkaan ja kirjalliseen perintöön sisältyvä luonnon kunnioittaminen. Myös kulttuuriperintöön ja sen vaalimiseen liittyy kestävyyden arvoja, joita perään kuulutetaan, kun haluamme säilyttää maapallon.
Hyvä yleisö, elämme keskellä kauneinta kesän alkua, omenapuut, syreenit, mustikat kukkivat. Nostalgisen kauneuden rinnalla tai kääntöpuolena, nousevat esille ihmiskunnan kohtalonkysymykset. Portilla kolkuttelevat kulkutaudit, sota ja nälästäkin meitä on varoiteltu. Polttoaine, sähkö ja kahvi ovat kallistuneet dramaattisesti, tuntuu kuin juhlat olisi siirretty sivuun!
Meidän lähellämme, täällä Euroopassakin on voimia, jotka pyrkivät horjuttamaan arvojamme, yhteisiä sopimuksia ja yhteiskuntarauhaamme, vapauttamme? Nuo ovat asioita, joita vanhempamme ja isovanhempamme rakensivat ja puolustivat. Emmehän anna tämän perinnön vaarantua?
Toisaalta tiedostamme, että yhteisyyden paineen nimissä voi syntyä uusia, vaarallisia, siis yksiulotteisia hegemonioita.
Itse toivoisin, että karjalaisuus olisi jatkossakin moniarvoista, suvaitsevaista. Meidän on myös tunnustettava ihmisten ja heidän tarpeidensa sekä kulttuuristen juurien moninaisuus.
On kohdattava toinen itsessämme ja toisissamme herkkyydellä. Otettava vastaan uudistusmieli ja ”myönteisellä anarkialla” uskallettava uudistua, oltava siviilirohkeita.
Meillä karjalaisilla on annettavaa varsinkin nyt tässä maailmantilanteessa, jossa meidän ja läheisemme arvot ja turvallisuudentunne ovat uhattuina.
Arvoisa juhlaväki,
Tulevana kesänä juhlimme karjalaisuutta vielä monta kertaa monella paikkakunnalla ja niille kullekin ominaisella tyylillä.
Viikon päästä vietämme Karjalaisia kesäjuhlia (72.) Satakunnan piirin rakentamalla korkeatasoisella ohjelmalla, liiton työntekijöiden ja yli 100 vapaaehtoisen talkoolaisen voimin Raumalla.
Muun muassa perheille suunnatussa juhlissa on eri-ikäisiä esiintyjiä, värikkäitä kansallispukuja, värikäs perinteinen lippukulkue, tanssia ja laulua, hengellisyyttä.
Me haluamme näkyä ja kuulua, jakaa ja vaihtaa kokemuksiamme, olla tukena ja rinnalla, ojentaa auttavan kätemme ja ottaa mukaan karjalaiseen suurperheeseen tulevaisuutta rakentamaan.
Olkaamme herkkyydessämme vahvat.
Hyvää juhlapäivää kaikille!